Suksentervauspäivät

Suksien luistossa tuntuu aina olevan jotakin vikaa, oli sitten kyse olympialaisista tai Lähdepellosta.

Eipä ollut siihen aikaan, kun sukset olivat puuta ja ne tervattiin kunnolla.

Omat ensimmäiset sukseni olivat Samuli-setäni tekemät – ihan mittatilaustyönä – ja hänen hartaudella tervaamansa. Ja puuta olivat sukset sen jälkeenkin vielä ainakin kolmen vuosikymmenen ajan, ja tervattuja.

Ja ne luistivat kelillä kuin kelillä. Korkeintaan joskus tarvittiin kynttilänpätkällä hinkkaamista.

Se suksien jokasyksyinen tervaaminen oli tärkeä toimitus, johon tuntui sisältyvän myös tietynlaista mystiikkaa.

Samuli-sedän siirryttyä autuaammille hiihtoladuille tervaushommista huolehtivat poikaystävät, mutta heistäkin vain ne harvat, joilla oli salainen tieto tervauksen mystiikasta.

Se tervaaminen tapahtui tulen avulla. Piti siis tehdä nuotio. Lämmin terva piti sivellä hellästi ja tasaisesti, kerrosten välillä suksia paahdettiin tulen lämmössä. Aikaa kului ja ajan myötä ehdittiin kaikenkaltaista, ainakin syödä eväitä.

Kun tervaushomma oli valmis ja sukset kiilsivät kauniisti, oikean tuloksen tunnisti, kun hiveli suksen pohjaa: se tuntui sormiin hienolta silkiltä. Ja hiihdon se siivitti kuin lennoksi.

Erästä suksentervauspäivää muistelen vieläkin. Silloin – heti sodan loputtua – ei tehty nuotiota. Menimme hoitamaan homman talomme pannuhuoneeseen. Tällä kertaa suksentervaaja oli vastikään armeijasta vapautunut nuori kapteeni, sankari, jonka varmaan joku muukin olisi halunnut suksiaan tervaamaan.

Tervaus sujui, pannuhuoneessa oli tunnelmaa. Välillä käytiin hakoilla, ja äitini katseli meitä vähän hitaasti, huokaisu sitten ja näytti ajattelevan, että minkäs niille mahtaa, luonto se tikanpojan puuhun ajaa.

Ja niin siinä kävi, että se talvi hiihdettiin yhdessä. Sukset luistivat ja elämä oli ihanaa. Keväällä olivat ylioppilaskirjoitukset ja suksentervaaja lähti opintojaan varten valmennuskurssille. Sukset vietiin varastoon, ja elämä muuttui pitkäksi aikaa ankeaksi, kunnes normaali rytmi ryömi takaisin.

Tapasin suksentervaajani seuraavan kerran kolmenkymmenen vuoden kuluttua.

No, nyt eivät sukset ole puuta, mystiikka on kadonnut, tervaa ei tarvita. Mutta huonosti näyttävät joskus luistavan.

Eikä edes Jari Sarasvuo

osaa suksia tervata.