Ruokalista

Lippalakkinen mies istahti viereeni puistonpenkille. Ei hänellä tällä kertaa ollut lippalakkia, koska lokki oli lähettänyt siihen melko mojovat terveiset, eikä kaupoista ollut löytynyt uutta yhtä hyvää lippalakkia. Mutta hän aikoi käydä Porissa, josko sieltä löytyisi.

Tilapäisesti lakiton lippalakkinen kysyi, olinko koskaan syönyt lohilapskoussia. Hän oli saanut sellaista kaverinsa kesämökillä. Oli ollut omituista, mutta ihan hyvää, kun ei ajatellut, että sen piti olla lapskoussia.

Siitä sitten pääsimme kummallisiin ruokalistoihin. Minulla oli aktiivisilta journalistivuosikymmeniltäni monia hämmästyttäviä ruokakokemuksia.

Kerran olin haastattelemassa muuatta satavuotiasta mummoa. Kun homma saatiin hoidetuksi ja mummo torkahti keinutuoliinsa, talon emäntä totesi, että vieraalla saattoi olla urakan jälkeen nälkä ja että täällä kamarin puolella olisi pöytä katettuna.

Ja mitäkö siellä oli tarjolla? Pöydällä oli noin pesuvadillinen keitettyjä kananmunia, lautanen ja veitsi sekä yksi vadillinen voita. Eikä sitten muuta.

Istuin pöytään, ja koko haastatellun mummon suku istuutui ympäri huonetta katselemaan. No, kuorin ja söin kaksi munaa sen voin kera. Emäntä huomasi ja kysyi, eikös maistunut, ja minä vastasin, että kiitos kyllä, mutta en jaksa enempää ja että pitää tästä jo lähteä!

Kerran taas tapahtui, että olin hyvän ystäväni kirkkoherra Samuli Oksasen mukana tervehtimässä erästä iäkästä, mutta ketterää mummoa, joka koko vierailumme ajan uskoi, että olin uusi diakonissa. Mummo touhusi meidät tuvan pöydän ääreen ja avasi kaapin, mistä ensimmäiseksi livahti ulos hiiri.

Kaapista mummeli kaivoi esiin kuusi keksiä, jotka hän ensin niitä puhallettuaan pinosi eteemme, kolme kummallekin. Sitten hän otti kaksi lasia, joita hän pyyhki alushameensa helmaan, ja kaatoi laseihin mehua.

Kekseissä oli vähän hometta ja mehu vaikutti omituiselta, mutta Samuli sihahti minulle suupielestään, että syö ja juo, tein kuten kirkonmies käski.

Samalla visiitillä havaitsimme, että mummon sievästi petatussa lakanan reunassa luki: ”Viimeinen tervehdys Viljamille” ja pyyheliinan peitteen reunassa oli raamatunlause, jonka olen jo unohtanut.

Kun kirkkoherra tiedusteli, mistä moiset kauniin kiiltävät tekstiilit olivat peräisin, mummo selitti napakasti,etteivät ne vainajat niitä enää tarvitse – hän korjaa haudoilta talteen seppelenauhoja ja korjailee niillä vaatetavaroitaan. Sillä lailla. Onneksi saimme pokerinaaman säilymään ennen kuin erkanimme näppärästä mummosta.

Omituisin tarjoomus tuli kuitenkin eräältä kunnon kirvesmieheltä, jota jututin syystä jota en muista.

Miehen keittiössä oli joku toinenkin mies, ja isäntä tarjosi meille kummallekin lasin vettä ja Hota-pulverin – muistattehan, sellaisen, jossa oli intiaanin kuva päällä. En kylläkään ottanut pulveria, join vain veden.

Kun myöhemmin kerroin tästä tarjoilusta samalle Samulille, hänkin sanoi saaneensa Hota-pulverin kirvesmiehen luona pistäytyessään. Niitä kuulemma tarjottiin kaikille aikuisille, lapset saivat sisuja.

Niin, että ei siinä lohilapskoussissa mitään vikaa ollut, se oli kunnon ruokaa.

Lippalakkinen, tällä kertaa lakiton, totesi vielä, että kyllä sitä ihminen moneen joutuu tässä elämässä tottumaan, kuten nyt siihenkin, että kun ostaa kaupasta valmista, kallista graavia siikaa, niin se onkin aivan totaalisesti suolatonta.