Perhe, elämä ja politiikka

Länsi-Suomen kolumnisti Tapio Niemi kertoi lehdessä hiljattain, että hän kirjoittaa ainoastaan yhteiskunnan suurista kohtalonkysymyksistä (mm. lumen kuljettamisen seuranta Rauman ydinkeskustassa, kellojen käyntitarkkuuden havainnointi Savilanpuiston terminaalissa jne.) ja jättää vähäpätöiset lillukanvarret esim. minun tai Jyrki Niittyrannan käsiteltäväksi. Teen siis työtä käskettyä, ja tässä tulevat helmikuun lillukanvarret.

Ympäristöministeri Paula Lehtomäki yllätti monet ilmoittaessaan television ykkösaamussa jokin aika sitten, ettei hän aio olla mukana Keskustan puheenjohtajavaalissa ensi kesäkuussa. Lehtomäen perustelut ovat sinänsä kaikin puolin rationaaliset ja arvostettavat: kahden pienen pojan äiti ei halua ”ulkoistaa” enempää perheensä yhteisestä ajasta kuin mitä jo nyt vaativa ja vastuullinen työ ministerinä ja kansanedustajana edellyttää. Se, mikä ihmetyttää, on julkisudesta vastaan tullut ryöpytys puolueen edun hylkäämisestä – miltei maanpetturuudesta – mutta ymmärtäjiäkin on sentään ilmeisesti selvä enemmistö.

Olen useasti itsekin ihmetellyt nimenomaan ministerikansanedustajien aikatauluja ja niihin vielä puolueiden luottamustehtävien hoidoista koituvia lisävelvoitteita. Jos asut kaukana Helsingistä, niin aina vaan tulee enemmän aikaan liittyviä ongelmia. Miksi tämän ymmärtäminen ja hyväksyminen on niin vaikeaa?

Lehtomäki ei ole ainut poliitikko, joka on viime vuosina tehnyt ratkaisuja perheen puolesta. Keskustan puheenjohtajakilvasta jättäytynyt liikenneministeri Anu Vehviläinen käytti paljolti samoja perusteluja kuin Lehtomäkikin.

Lisäksi hän totesi, ettei ole löytänyt itsestään sellaista intohimoa, jota puheenjohtajuuden tavoitteleminen (ja mahdollinen saavuttaminen) edellyttäisi.

Vajaat kaksi vuotta sitten silloinen opetusministeri Sari Sarkomaa erosi hallituksesta voidakseen käyttää enemmän aikaa perheensä parissa. Sarkomaan lasten kerrotaan tuolloin sanoneen, että ”Suomen lapset kyllä ymmärtävät asian”. Vihreiden kansanedustaja Ville Niinistö ei halunnut osallistua puheenjohtajakilpaan, koska hänen puolisonsa on ruotsalaisen veljespuolueen puheenjohtaja ja perheellä on kaksi kotia kahdessa maassa ja Niinistöllä lienee Helsingissä lisäksi vielä kansanedustajakämppä.

Nimenomaan Lehtomäen ratkaisusta on herännyt taas keskustelu tasa-arvosta. Miksei Jyrki Katainen heittäydy pois Kokoomuksen puheenjohtajuudesta? Onhan hänelläkin kaksi pientä lasta ja vaativa ministeriys hoidettavanaan.

Tasa-arvon vaatijat ovat saaneet tästä asetelmasta vettä myllyynsä, jonka pyörintä ajoittain hidastuu virtaavan veden laskiessa liian alas.

On aika lailla turhanpäiväistä edellyttää, että tasa-arvovaatimukset voisivat ohittaa sukupuolten biologian. Suomalaiset miesministerit – ainakin Lipponen ja Katainen – ovat käyttäneet isälle kuuluvaa osuutta vanhempainvapaasta herättäen kansainvälistäkin huomiota suomalaisittain jo kohtuullisen normaalilla toimenpiteellä.

Esko Aho sai puolestaan pääministerinä ollessaan melkoisen syytösryöpyn kertoessaan pitävänsä lapsiinsa yhteyttä kännykällä silloin, kun muu ei onnistu. ”Kännykkäisä”-titteli oli tuskin aivan oikeudenmukainen aikana, jolloin Ahon johtama hallitus teki hartiavoimin töitä nostaakseen Suomen ylös lamasta.

Perheen ja politiikan yhteensovittaminen on aina perheen sisäinen ratkaisu. Perhe ja politiikka ei ole ainoa perheen ajankäyttöön liittyvä ongelma. Monissa muissakin ammateissa joudutaan globaalissa taloudessa matkustamaan erittäin paljon. Jos matkapäiviä kertyy vuodessa vaikkapa yli sata, voi itse kukin päätellä, miten tällainen työ sovitetaan yhteen perheen pienten lasten hoidon kanssa. Tai miten vuorotyön tekeminen ja lastenhoito pystytään sovittamaan yhteen.

Erityyppisten työtehtävien ja perhe-elämän yhteensovittaminen on yksi niistä kysymyksistä, joita nostetaan esille aina, kun työehtosopimuksista neuvotellaan. Varsin usein ehdotetut ratkaisut edellyttävät lisää rahaa ja mielellään työnantajan tai yhteiskunnan pussista. Helppoja ratkaisuja ei ole olemassakaan. Suomessa naisten kouluttautumistaso on ainakin joillakin aloilla jo miehiä korkeampi, eikä ilman naisten työpanosta nykyisenkaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa voisi olla olemassakaan.

 Perheen ja työn yhteensovittamisen mahdollisuuksiin kannattaa hakea lisää erilaisia ratkaisumalleja siitäkin huolimatta, että tässäkin kysymyksessä voidaan joutua ottamaan askeleita myös taaksepäin.