Kuka uskoo enää poliitikkoihin

Tahoilla joilla ei ole yleistä uskottavuutta ja luotettavuutta ei ole myöskään pohjaa toiminnalliseen tehokkuuteen. Tämä voidaan päivittäin todeta yhteiskuntamme poliittisista edesottamuksista. Eri instituutiot ja niiden henkilöitymät, siis poliittisen elämän toimijat, lähes kautta linjan osoittavat tekemisissään suurta toivomisen varaa. Koko hallintokentän tulos jää vajavaiseksi.

Entuudestaan tiedetään, että poliitikkoja voidaan ja pitääkin arvostella. Se on aivan tavanomaista elämänmenoa, joka kuuluu yhteisten asioitten hoitamiseen. Jos kuitenkin politiikkaan ja poliitikkoihin kohdistuvan kritiikin määrä ylittää jatkuvasti myönteisten kertomisten mitan, kaikki ei ole kohdallaan.

Politiikan määritelmän yhtenä osana on pidetty luonnehdintaa, jonka mukaan se on hallitsemistaitoa, jonka avulla valtion johtajat yrittävät toteuttaa suunnitelmiaan maan tai itsensä parhaaksi. Viimeaikaisten kokemusten valossa tuntuu kyllä siltä, että jälkimmäinen näkökohta on tullut esille voittopuolisesti.

Maamme reaalitalous ponnistelee nyt ankarissa taloudellisissa vaikeuksissa ja joutuu olemaan niissä vielä pitkän aikaa. Pankkien ja finanssipiirien esittämät ruusuisemmat tulevaisuudenkuvat eivät vastaa kokonaistodellisuutta, vaikka ne itse ovatkin taas päässeet voittojen ja bonusten makuun.

Joka tapauksessa kaikkien tahojen ja nimenomaan poliitikkojen olisi tällä hetkellä toimittava vain ja ainoastaan maan parhaaksi. Käytäntö osoittaa kuitenkin paljon muuta. Tuntuu siltä kuin yleinen poliittinen moraali ja yhteen hiileen puhaltamisen halu olisivat kadoksissa.

Tilannetta luonnehtii osuvasti eräässä kolumnissaan valtioneuvos Harri Holkeri, joka muuten on kansanomaisesti sanottuna tolkun mies. Hän taivastelee, että jotain on hukassa, kun tasavallan presidentti valittaa julkisesti aliarvostustaan, eduskunnan puhemies joutuu oman parlamenttinsa mielenosoituksen kohteeksi ja pääministeri selittää tiedotustilaisuuksissaan enemmän yksityiselämäänsä kuin kansakunnan tilaa.

Lukuisat muut julkisuudessa liikkuvat, aiheelliset ja aiheettomat uutiset politiikan saralta ovat omiaan murentamaan koko sektorin uskottavuutta.

Iltapäivälehtien lööppeihin yksittäiset poliitikot pääsevät tietysti helposti negatiivisilla uutisilla, mutta eipä heitä toisaalta arvostetummassakaan julkisessa sanassa usein päästä kiittämään positiivisten tekojensa merkittävyyden takia.

Mihinkään ei kuitenkaan ole kadonnut se vaatimus, että edustuksellisessa demokratiassa yhteiskunnallisiin instituutioihin, myös poliitikkoihin pitäisi voida luottaa.

Politiikassa vallitsevalle ilmapiirille ja käyttäytymismallille on yhtäältä tyypillistä ylimielisyys ja toisaalta herkkänahkaisuus. Ymmärrettävästi tilanteeseen ovat osaltaan syyllisiä tiedotusvälineet, jotka entistä hanakammin ja suorastaan armottomasti käyvät poliitikkojen kimppuun niin virallisissa kuin yksityissäkin asioissa. Ylenmääräinen kritiikki synnyttää vastavaikutuksina niin paksunahkaisuutta kuin haavoittuvuuttakin.

Poliittista uskottavuutta tarkasteltaessa voidaan yhtyä väittämään, että poliittinen luottamus ja yhteiskunnallinen kontrolli ovat toistensa vastakohtia. Jälkimmäisen lisääntyminen on osoitus luottamuksen puutteesta. Julkisen vallan puuttuminen asioihin on viime vuosina lisääntynyt EU:n takia, mutta sen ei silti tulisi vaikuttaa leimaavasti kaikkeen sisäpolitiikkaan.

Selvin osoitus politiikan luottamuspulasta heijastuu vaalikäyttäytymisessä. Äänestysaktiivisuuden tuntuva aleneminen kertoo konkreettisesti siitä, että kiinnostus päätöksenteon uskottavuuteen on laskenut. Liian monista tuntuu siltä, etteivät asiat miksikään muutu äänestää sitten mitä puoluetta tai henkilöä tahansa.

Kärjekkäimmin kritiikki kohdistuu tietysti istuvaan hallitukseen ja eduskuntaan. Jumiutuminen nykyiseen syvään taantumaan ja siitä selviäminen on saanut päättäjät neuvottomiksi. Miltään taholta ei pystytä esittämään vakuuttavaa keinovalikoimaa tilanteen saamiseksi edes kohtuulliseen hallintaan. Viime kädessä tämä asiantila on vienyt uskon poliitikkojen aikaansaamiskyvystä.