Kirkon tärkeät ratkaisut

Kirkko haluaisi olla alati uudistuva, mutta sen oppia ei kuitenkaan voida muuttaa. Tähän ongelmakenttään liittyvät kansankirkkomme ajankohtaiskysymykset. Vajaan viikon kuluttua tapahtuva arkkipiispan vaali sekä toukokuuhun sijoittuva kirkolliskokous tulevat ratkaisevasti osoittamaan, mihin suuntaan jatkossa kuljetaan. Muuttuva yhteiskunta asettaa paineita.

Arkkipiispanvaalin loppuasetelmassa näyttäytyy juuri näkemysten kahtalaisuus. Ensi torstaina toisella kierroksella ovat mukana piispa Kari Mäkinen ja professori Miikka Ruokanen. He ovat ehkä osin tahtomattaan leimautuneet niin, että edellinen koetaan liberaaliseksi ja uudistusmieliseksi kun taas jälkimmäistä pidetään konservatiivisena ja vanhoillisena.

Se, että kirkon tärkeimpien tämänhetkisten kannanottojen listalle ovat opillisten kysymysten kustannuksella nousseet ihmisten sukupuoliseen asemaan ja käyttäytymiseen liittyvät asiat, on tietyllä tavalla jopa kiusallista.

Monenkaltaisia muotoja saanut riita naispappeudesta on vellonut julkisuudessa jo lähes kolme vuosikymmentä. Nyt sen rinnalle on noussut suhtautuminen samaa sukupuolta olevien parien yhteiselämään eli kysymykseen homo- ja lesboparien liittojen siunaamisesta.

Ei voida sanoa, että Mäkinen ja Ruokanen olisivat tässä suhteessa äärilaitojen kiivaita edustajia, mutta selvä ero heidän mielipiteillään on. Näkemyksillä on merkitystä, sillä vaalikampanjoissa puheena oleva dilemma on noussut liiankin keskeiseen asemaan.

Vaalin tulos jää tietysti nähtäväksi, mutta ennakkoon näyttää siltä, että perinteisten arvojen kannatuksella on ymmärrettävästi vahva tuki. Syntymässä on siis liberaalin ja konservatiivisen ajattelutavan koetos.

Tässä vaiheessa näyttää siltä, että ei-heteropareille ei kansankirkossamme suoda yhteiselämällistä siunausta, mutta rukoilla heidän puolestaan ja kanssaan kyllä voidaan. Se on tietysti helpompi ratkaisu, sillä rukous kuuluu kristillisessä kirkossa muutenkin kaikille, mutta se mitä siunataan, on jo vakava asia.

Kirkon kannalta ei ole lainkaan yhdentekevää, miten parisuhdekysymykseen suhtaudutaan. Vaikka yhteiskunnallinen vapaus on ylittänyt perinteisiä rajoja, monien mielestä aivan liian monia, tietyt muurit ovat vaikeasti ylitettäviä.

Esimerkiksi vallitseva käsitys juuri miehen ja naisen yhteiselosta ja sen tarkoituksesta on sellainen. Niin luomis- kuin kehitysoppikin nojaavat tähän peruslähtökohtaan.

Suomessa evankelis-luterilaisuus on säilyttänyt vankan kansankirkon aseman. Vallitseva kehityssuunta herättää kuitenkin huolenaiheita seurakunnissa, sillä enenevä kirkosta eroaminen on osoittautunut pysyväksi ilmiöksi. Jäsenyys on laskenut jo alle 80 prosentin.

Kehityksen pysäyttäminen puhumattakaan sen kääntämisestä nousuun on peräti hankala tehtävä. Vaikka koko ajan puhutaan seurakuntien roolista ja panoksesta nykyajassa, kukaan ei ole pystynyt vaikuttavasti osoittamaan, miten kirkkoa tulisi siinä suhteessa kehittää.

Tietyt kirkolliset toimitukset ovat säilyttäneet vankan asemansa suomalaisten uskonnollisuudessa. Näyttää kuitenkin siltä, että ne ovat jossain määrin "muodissa", mitä tulee esimerkiksi ristiäisiin, ripille pääsyihin tai vihkimisiin.

Hyvä silti niin, sillä ainakin näin kirkko tulee lähelle ihmistä. Toisaalta jumalanpalveluksista ei pidäkään muokata trendikkäitä, vaikka tiettyjä nykyaikaistavia uudistuksia toteutettaisiinkin.

Entistä enemmän vaaditaan kirkon osallistumista hädänalaisten auttamiseen, sosiaaliseen työhön ja henkiseen tukemiseen. Nehän ovat toisaalta kirkon ikiaikaisia perustehtäviä, joiden luonne tietysti muuttuu yhteiskunnan kehityksen myötä.

Arkkipiispan vaali on joka tapauksessa tärkeä. Kyseisen viran haltija on kirkon henkinen ja hengellinen johtaja. Arkkipiispa on aina ollut mielipiteenilmaisija, jonka kannanotot heijastuvat myös maalliseen elämään. Arkkipiispan roolin merkitystä kuvaa ilmaus, jota siitä aikanaan käytettiin; kirkon pään sanottiin olevan ”primus inter pares, ensimmäinen vertaistensa joukossa”.