Kansallisia ikoneja tarvitaan — tai sitten heidät pitää keksiä

Lepikon torpan ison pojan, Suomen pitkäaikaisimman presidentin Urho Kaleva Kekkosen syntymästä tulee kuluneeksi ensi viikolla 3. syyskuuta 110 vuotta.

Joku vääräleuka on joskus todennut, että Kekkonen olisi pitänyt keksiä, ellei häntä olisi ollut. Tuo ilmaus on tietyllä tavalla oikea, Urho Kekkonen vei Suomen läpi erittäin vaikeiden poliittisten myrskyjen ja selvisi niistä kuten tasavaltakin.

Kekkosen despootin otteita ja vallantäyteyttä on helppo arvostella ja muistella vaikkapa hänen takinkääntöään siinä vaiheessa, kun Saksan tappio toisessa maailmansodassa alkoi olla varma.

Nimimerkillä Pekka Peitsi Suomen Kuvalehdessä kirjoittanut Kekkonen alkoi hahmotella maailmaa sellaisena kuin reaalipoliitikko sen näki. Suomi on ja pysyy Neuvostoliiton naapurina myös sodan jälkeen. Se oli valtioviisautta, jota Suomi tarvitsi myöhemminkin.

Muutama vuosi sitten tehtiin suuri mielipidekysely nimimerkillä Suurin Suomalainen. Vaikka tuohon selvitykseen ei kovin ryppyotsaisesti suhtautuisikaan, niin tulokset puhuvat puolestaan.

Ykkönen oli marsalkka C.G.E. Mannerheim, kakkonen presidentti Risto Ryti ja kolmas jo urheilussakin mitalipalleilla seisomaan tottunut presidentti Urho Kekkonen.

Suomalaiset arvostavat vahvaa johtajuutta ja vahvoja johtajia.

Oma aika, jolloin Mannerheim, Ryti ja Kekkonen elämäntyönsä tekivät, ei välttämättä arvostanut heitä siinä määrin kuin jälkipolvet.

Poliittiset erimielisyydet ja juuri aikaan sidotut lainalaisuudet rajoittavat näkymiä. Kun aikaa kuluu tarpeeksi, voi nähdä työn tulokset ja saavutukset. Juuri näin on käynyt sekä Mannerheimin, Rytin että myös Kekkosen osalta.

Urho Kekkonen oli sodan ajan merkittävä poliitikko, mutta ei kuitenkaan niin merkittävä, etteikö hän olisi pystynyt luomaan uran myös sodan jälkeen.

Sotasyyllisyys ei leimannut Kekkosta, ja kiihkokirjoitukset annettiin anteeksi. Harva muisti sitäkään, että urheilumiehenä Kekkonen oli kovin innostunut kansallissosialistisen eli natsi-Saksan urheilulaitoksesta ja sen koulutusmetodeista.

Historia ei ole jättänyt Urho Kekkosta rauhaan.

Viime vuosina on ilmestynyt jos jonkinlaisia muistelmakirjoja, joissa on viitattu Kekkoseen. Näissä kirjoituksissa on vihjattu mitä epämääräisempiin suhteisiin ja sidoksiin, joita Kekkosella elinaikanaan oli. Näin asia varmasti on osin ollutkin, mutta niiden ei saa antaa hämärtää kokonaisuutta.

Presidenttinä Kekkonen teki työtä Suomen etujen eteen, vaikkakin keinot olivat joskus kyseenalaisia. Häntä vastaan juoniteltiin, mutta nykyisen Supon edeltäjän, Etsivän keskuspoliisin entinen kuulustelija tiesi keinot, joilla selvitetään muiden poliitikkojen toimia.

Ja kun tuli iskun aika, sen Kekkonen teki niin, että selittelyyn ei ollut enää tarvetta.

Myllykirje oli kesyimmästä päästä Kekkosen konsteja pistää muita ruotuun.

Jos tilanne meni oikein pahaksi, kutsuttiin tarpeen vaatiessa vaikka kaikkien Suomessa ilmestyvien sanomalehtien päätoimittajat presidentinlinnaan. Kerran aihe oli se, mitä Neuvostoliitosta voi kirjoittaa ja millä tavalla.

Aika aikansa kutakin, niin myös Kekkosta. Tuskin kukaan hänen aikojaan enää kaipaa, mutta kaiholla moni entistä päämiestä ensi viikolla muistelee.