Timo Julkunen on kotoisa luolamies

Perjantaisesta Luolamiehen ensi-illasta poistui joukko hyväntuulisia luolamiehiä, jotka tervehtivät toisiaan tokaisemalla rehvakkaasti Mitäs luolamies! Mitä ilmeisimmin teksti oli uponnut yhteen jos toiseen kaksilahkeiseen, vaikka jokunen pukumies totesikin, että hieman on stereotyyppinen mieskuva.

Pikainen kysely kuitenkin paljasti, että aika moni oli löytänyt esityksestä itsensä, ja sehän parituntisen Luolamiehen tarkoitus lieneekin.

Esityksen nähtyään ei tarvitse ihmetellä, miksi se on niin suosittu. Stand-upin kaltaisessa tekstissä on tarttumapintaa niin luolamiehille kuin meille naisillekin. Kliseistä ja liioiteltua? Vähän sitäkin, mutta yhtä kaikki hervottoman hauskaa.

Mies- ja naissukupuolen, metsästäjien ja keräilijöiden, eroja humoristisesti pohdiskelevan esityksen parhaimmistoa on kuvaus miehestä televisiona. Mies ei nimittäin vain katso televisiota, vaan on yhtä laitteen kanssa sulkien koko muun maailman ulkopuolelleen.

Lähes yhtä hauska on selitys siitä, miksi naiset rakastavat shoppailua. Se näet polveutuu jo esihistoriasta, naisten keräilyvietistä, joka saa meidät edelleen hamuamaan kaiken aikaa tavaroita koreihimme. Naisesta tämä on oikein looginen perustelu.

Luolamies suhtautuu molempiin sukupuoliin ymmärtäväisesti, naista se katsoo jopa jalustalle ylöspäin. Näyttelijä Timo Julkunenkin kohottaa katseensa aina puhuessaan Sanna-puolisolleen.

Parituntisessa esityksessä on paljon hulvattomia oivalluksia, kuten se, että miehen vähäpuheisuus johtuu siitä, että miehellä on vuorokaudessa käytössä tietty määrä sanoja ja kun ne käytetty, puhekin loppuu. Tai se, että nainen valtaa talon ja miehelle jää omaksi tilaksi lähinnä autotalli, varasto tai kellari, parhaimmassa tapauksessa vessa.

Parisuhteen suolasta, seksistäkin, puhutaan sumeilematta, mutta sen verran hienotunteinen Luolamies kuitenkin on, että monen parisuhteen kompastuskivestä, syrjähypyistä, se ei sano sanaakaan.

Näyttelijä Timo Julkunen selviää varsin kunniakkaasti tästä parituntisesta tykityksestä, jonka aikana hän on vuoroin mies, vuoroin nainen, istuu sohvalla televisio päässä tai naisseurueessa ravintolassa, ajaa vanhaa Fiatin rämää, heittäytyy lattialle ja ponkaisee taas nopsasti ylös. Näyttelijä joutuu käyttämään koko ilmerepertoaarinsa ja joukossa on vähän jo toistoakin.

Koska kyseessä on esitys, joka lähentelee stand-upia, myös yleisöön otetaan kontaktia. Ensi-iltayleisö onkin kiitettävästi mukana.

Julkunen ottaa tekstin omiin nimiinsä, mikä on esityksen tarkoituskin, tuoda yleisön eteen miehistä vapaamuotoista jutustelua. Alussa aistittavissa ollut jännitys sulaa esityksen edetessä ja näyttelijä kokoaa tekstin hienosti lopun tunteikkaaseen kohtaukseen, jossa nykymiehet, isät ja pojat yhdessä, liitetään siihen miessukupolven vuosituhantiseen jatkumoon, joka on saanut alkunsa muinaisista luolamiehistä.

Herkistyneen lopun viesti oli suunnattu niin vahvistukseksi miehille kuin vakuutukseksi naissukupuolelle. Jostain alta pilkottaa myös nykymiehen ehkä perusteltukin huoli jyräävästä naissukupuolesta.

Luolamiehen sanoja vapaasti mukaillen: Ei miehet ole mulkkuja tai paskapäitä vaan hyviä jätkiä, jotka haluavat huolehtia naisestaan ja perheestään. Näyttelijä oli itsekin selvästi liikuttunut, mutta niin oli ohjaaja Ville Virtanenkin, joka sentään on ohjannut samaisen tekstin seitsemän kertaa.

Luolamies
Suomennos ja ohjaus Ville Virtanen
Lavastuksen toteutus Mikko Pihlainen, Olli Selin
Roolissa Timo Julkunen
Ensi-ilta Rauman kaupunginteatterissa 9.10.